PROJECT ASHABI
African Stories. Limitless Worlds.
PROJECT ASHABI
African Stories. Limitless Worlds.
Project Gutenberg Archive
Complete unabridged public-domain literary work from the Project Gutenberg archive.
Project Ashabi is being built as the home of original African comics, webtoons, graphic novels, and fiction.
This third-party Novel / Book title is temporary preview content. Step by step, third-party titles will be phased out and replaced exclusively by Ashabi Originals created by African writers and artists.
Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selkäänsä oikaisematta.
Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten, päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet, päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä ja tulla niiden kanssa toimeen.
--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?
Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut. Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen, salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille, ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä, niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui, niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.
Arthur Conan Doyle
